Puoli vuotta. 6 kuukautta... en voi uskoa että siitä on jo kuusi kuukautta kun kipu sydämessä sanoo että se juuri nyt tapahtui. Sairaslomaa tämä viikko - torstaina lääkäriin jotta pääsen johonkin puheryhmään. Kai siinä se vanha miss perfekti syndrooma pelaa mukana. Toisaalta minä reagoin kuin nuori tyttö joka menettää äitinsä - onko se sitten ihme, kun sain äidin takaisin vasta 15 vuotta sitten? Ja menetin ennen kuin olin valmis sen uuden napanuoran katkaisemaan.

Itku tulee pienimmästäkin - tai sitten räjähdys. Kaikki jää puolitiehen ja tuijotan sitten vain kattoon. Minä en usko depressioihin - siis en omalla kohdalla, elämä on elettävä sanoi mummu ja suru on osa sitä. Masentunut, kyllä - mutta ylös on noustava muuten sitä on kohta jossain mentaalisessa katuojassa. Tähän ei auta edes suomalainen hoito, pullo kossua ja vissyä... yäk! On niin paljon kysymyksiä ilman vastauksia eikä ketään vastaamassa... en minä myötätuntoa hae, omilla ihmisillähän on se suru samasta aiheesta, mutta jotenkin vaan he menevät eteenpäin kun minä peruutan.

Lääkärin käskystä nyt kävelylle...