Oltiin tänään psykiatrilla koko perhe... vaari väitti voivansa niin hyvin että mitään apuja sieltä päin ei tarvita. Ja minä sitten romahdin. Käytiin ilmoittautumassa uudelle omalääkärille, mutta koska vaarilla on kipuja niin vaari sai tälle viikolle ajan ja sitten torstaina Eric varaa sitten ensi viikolle ajan meille - tai siis minulle.

Tajuaako sitä ihminen itse kun on burn out? Voiko se olla tätä kun ei pysty nukkumaan ja kun on hereillä ei voi keskittyä ja ei halua muuta kuin unta... itkua ei pysty pysäyttämään ja haluaisi olla pimeässä hiljaa olematta ollenkaan olemassa ja että joku herättäisi kun maailma on taas hyvin. Kun joka puolelta revitään ja edes puolta hyvää sanaa ei voit ottaa vastaan ilman itkuun purskahtamista. Ja on koko ajan vihainen. Ja katkera. Ja surullinen, niin surullinen että itkee ääneen. Ja sitten potkii omaa takamustaan mutta ei milliäkään liikahda eteenpäin. Mitä tää on? Mä en jaksa mitään ja ajattelen ensimmäistä kertaa ilmoittautua sairaaksi ilman 40 asteen kuumetta. Vatsahaava tietysti jyllää, löytänyt uuden kipupaikan ja takapuolessa stressirupi leviää. Se tapahtuu kerran kymmenessä vuodessa ja nyt on sitten se aika. Onko tää vaan ihan normaalia elämää joka pitäis mennä eteenpäin vai pitäisikö ottaa ees muutaman päivän time out ja katsoa itseään silmiin. Eric käskee mun levätä mutta se ajatuskin sairastamisesta vetää stressin kattoon.

Mitä tehdä?