Hyvää Ystävänpäivää kaikille!
Nukuin varmaan 20 minuuttia viime yönä ja nyt iski väsymys, kello on melkein kolme iltapäivällä. Vaari meni tänään tapaamaan siskoansa monien vuosien tauon jälkeen, joten häntä jännitti viime yönä ja kolinoillaan piti minutkin hereillä. Kaksi miestä kuorsasivat kilpaa, kaksi kissaa sähisivät pienemmilleen ja kaksi pentua leikki varpaillani! Aamulla Eric kysyi että ei kai tarvitse lahjoja ostaa, sanoin että ollaan nyt niin p-a kun vaan voidaan, mitä sitä suotta lahjuksia ostelemaan, me rakastetaan toisiamme ihan oikeesti...
Vaarin kanssa menee multa hermot. Se on nyt sitä mieltä että meidän kaupunki on syvältä. Ja se toitottaa sitä monet kerrat päivässä. Me ei enää puhuta toisillemme muuta kuin Ericin välityksellä. No, ensi viikolla on psykiatrilla käynti koko perheelle, ehkäpä se siitä sitten. Pahinta on että ymmärrän kyllä hänen pahan olonsa. Ajattele nyt jos sinulle sanotaan että kuolet kohta syöpään mutta ei ole tietoa siitä mikä se kohta on - viikkoja, kuukausia vai vuosiako sinullako on aikaa - ja kun ei sinuun satu...niin tunteeko sitä sitten olevansa kuolemansairas? Alakuloinen hän on, tuijottaa vain telkkaria jotta ei tarvitse ajatella kuolemaa, mutta terveellisten tarpeellisten kävelyiden sijasta hän sitten menee baarin tupakansavuun istumaan ja tulee sitten kotiin kiukkuisena ja haisee pahalle. Kiukkuisena kun ei ole saanut juoda olutta ja haisee pahalle kun vaatteet lemuavat nikotiinille...
Mutta se kiukuttelu menee aikas pahaksi - sanoin perjantaina että tänään en kokkaa... hän sanoi lämmittävänsä soppaa sitten illemmalla...Kun Eric tuli kotiin sanoin että isänsä ei ole syönyt... no aikuinen kai tietää mitä tekee sanoi Eric. Lauantaina vaari sitten alkoi säveltää että onko hänellä nyt sitten lupa käyttää keittiötä tässä asunnossa kun minä en enää näköjään hänelle kokkaile... minä tein sitten lauantai-iltana vanhanaikaiset - vedin viiniä tyhjään mahaan, tulin humalaa, oksensin ja sammuin... Se siitä viikonlopusta.
No eilen menin Laurielle illaksi en jaksa sitä painostavaa tilannetta kotona. Laurie tuntuu olevan ainut ihminen maailmassa joka tajuaa mikä minua pännii... se että kun äidillä ei ollut vaihtoehtoa, tai oli kemojen takia niin huonossa kunnossa, niin vaari kun voisi kävellä ja voimistuttaa jalkojaan ja kenties olisi elämää vielä pitkään, niin hän heittäytyy hankalaksi. Naapurinkin isäntä sanoi että hän voisi tulla kävelyttämään, silloin vaari melkein juoksi pakoon! Ja he ovat olleet niin hyviä ystäviä aiemmin.
Ja pahinta on että olen itselleni vihainen siitä että olen vaarille vihainen. On helpompi olla vihainen kuin näyttää surunsa, mutta jos annan itkun tulla niin se ei lopu koskaan...
No, ehkäpä tämä päivä toi muutoksia tullessaan, jospa se siskon tapaaminen olisi tuonut vähän hyvää mieltä!
Minä lopetan sepustuksen tähän nyt ja jatkan hommiani.
Nauttikaa päivästä!
Kommentit